Yhteisiä asioita ruuhkavuosissa

Jep, kliseinen sana ”ruuhkavuodet”. Merkitys kuitenkin on totisinta arkea. Myös minun elämässäni. Tämä ei ole valitusvirsi siitä, kuinka on kiireistä. Kaikillahan on koko ajan kiireistä. Ajattelin pikemminkin kirjoittaa oodin itselleni ja kaikille muille, jotka antavat vähistään aikaansa tai rahaansa tai muunlaisia resursseja yhteiseen hyvään. Ilman meidänkaltaisiamme paikallis- ja valtakunnan poliitikkoja, olisi valtuustot, valiokunnat ja muut toimielimet vailla ruuhkavuosien ääntä.

Meitä politiikassa mukana olevia, työssäkäyviä, järjestötoiminnassa puuhaavia, pienten lasten vanhempia on onneksi olemassa. Onhan tämä ihan hemmetin vaikea paletti välillä. Tai no, melkein aina.

Teen keskimäärin kahdeksan tuntia päivässä intensiivistä, ihmisten kanssa välitöntä vuorovaikutusta vaativaa ja hyvin paljon omaan persoonaan perustuvaa melko vaativaa asiantuntijatyötä. Kuten monessa muussakin työssä, deadlinet ovat tiukat ja niistä poikkeaminen aiheuttaa ongelmia muille. Paineensietokyky on koetuksella ja riittämättömyyden tunne melkein aina läsnä. Tästäkin koulumaailman aiheesta voisin kertoa paljon.

Riittämättömyys jatkuu nykyisin töiden jälkeen, kun aikaa esimerkiksi politiikalle on todella niukasti. Ajankäytön tehokkuuden maksimointikaan ei aina toimi. Silloin pitää oppia sietämään. Puhumaan itselleen lohduttavasti ja kannustavasti, silloinkin kun sietokykyä koetellaan. Olla ymmärtäväinen itselleen.

Iltaisin/iltapäivisin kun olen hakenut lapset ja alan puuhata ruokaa heille, käyn läpi some-kanavia, vastailen viesteihin ja posteihin. Joskus on aikaa lukea, ottaa selvää ja nykyisin myös laatia blogitekstejä, hoitaa kampanjan juoksevia asioita ja ottaa kantaa paikallispolitiikkaan. Pestä kurahousuja. Auttaa sopimaan riitoja. Leikkiä petseillä. Värittää. Tyhjentää tiskikone. Kirjoittaa mielipidekirjoitus lehteen. Valmistautua pikaisesti paneelikeskusteluun pikkulapsi sylissä tai niskassa.

Eduskuntavaalikampanjaani tehdään viikonloppuisin ja iltaisin, kun muutkin ovat vapaalla. Harvat päiväaikaiset kampanjatehtävät ovat järjestyneet lukion päättöviikon tai erilaisten muiden järjestelyjen ansiosta. Tavallaan aika kivuttomasti, mutta tavallaan melkoisen säätämisen hinnalla.

Tiedän, että kaltaisiani puuhareita on monia. Lapsi haluaa syliin juuri, kun ajattelit tehdä jotakin muuta. Tiedän, millaista on kun pitäisi lukea, opiskella, valmistautua vaativaan asiaan kiireellä. Melussa. Keskeytettynä jatkuvasti. Millaista on paahtaa eteenpäin miettien kuinka riittämättömältä tuntuu ja pohtien kuinka paremmin voisi suoritua, jos vain olisi aloittanut vähän aiemmin valmistautumaan.

Tiedän oikein hyvin myös, millaisia kysymyksiä teille kaikille aktiivisille ihmisille esitetään ja miten hankalaa on joskus olla syyllistymättä, vaikka kysymykset olisivatkin jotakin ajattelemattoman, hölmön tai ilkeän välimaastossa. Ainakin minulta kysytään usein, missä lapseni ovat. Kuka on lasteni kanssa sillä välin kun itse olen kaksi tuntia vaalitorilla tai paneelikeskustelussa? Miten ehdin hoitaa kotia? Mitä puolisoni ajattelee kampanjoinnistani? Miten puolisoni jaksaa hoitaa lapsia? Miten saan paletin pysymään koossa ja miten tämä kaikki onnistuu?

On hyvä asia, että kanssaihmiset ovat kiinnostuneita pienten kansalaisten hyvinvoinnista. Erikoisen kysymyksestä tekee se, että en ole koskaan kuullut sitä esitettävän politiikassa mukana oleville isille. Ehkä tämäkin on tavallista, mutta itse en vain ole siihen törmännyt. Erikoista on myös kuvitelma, että jotta minä ruuhkavuosinainen voin osallistua yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen ja niiden puolesta kampanjoimiseen, edellytyksenä olisi lasten heittellejättäminen.

Minun lapseni ovat kotona tai hoidossa, silloin kun kummallakin vanhemmalla on menoa samanaikaisesti. Minun lapseni ovat vielä niin pieniä, että tiedämme melko tarkasti missä he ovat. Lähes aina sijainti on ennakkoon suunnitellun mukaista. Olen onnekas siinäkin mielessä, että tukiverkot ovat lähellä ja valmiita auttamaan.

Teen tätä kaikkea siksi, että tämä on tärkeää. Merkityksellistä ja toivoa antavaa. Toivoa syntyy nimittäin tekemällä.

Lapseni tekemä vaalimainos. Äänestä vihreitä. Äänestä äitiä.

Uskon vilpittömästi demokratian ja yhdenvertaisuuden puolustamiseen. Uskon, että yksikin ihminen voi olla muutosvoima, ja yhdessä monta ääntä saa kuuluville ison sanoman ilmaston ja puhtaan ympäristön puolesta. En voi käsittää pessimististä asennetta, jossa mitään ei kannata juuri nyt, tai mihinkään pystytä sitoutua, sillä syyllä että yksi ei voisi vaikuttaa.

Kyllä voi. Yksikin voi olla muutosvoima jossain pienessä yhteisössä. Palikka liikahtaa ja liikauttaa toista palikkaa, jonka liike laittaa lisää palikoita liikkeeseen.  

Minä ainakin olen onnellinen, kun voin tehdä työtä näiden asioiden eteen. Vedän ihan todella hyvin näissä olosuhteissa, tähän kaikkeen nähden. Kun tuntuu riittämättömältä, puhuttelen itseäni ja sanon, että

”Hei, hyvin menee ja tämä suoritus riittää.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s